En oikein tiedä mistä aloittaisin... jotenkin kaikki tuntuu hyvin sekalaiselta tällä hetkellä. Tuntuu ehkä vähän tyhmältä kirjoittaa mitään näin "henkilökohtaista" postausta ensimmäisen ja positiiviselta vaikuttavan "esittely-tekstin" perään, mutta tässä tilanteessa tuntuu siltä, että haluan hieman avautua edes jollekin. Totta kai minulla on ystäviä, joille voin puhua omista murheistani, mutta välillä tuntuu siltä, että puhun heille hieman liikaa. Ja siihen tämä toinen postaukseni oikeastaan liittyykin.
Edellisestä postauksesta on tosiaan vierähtänyt hyvä tovi - yli viikko oikeastaan, jos en ihan väärin muista xd. Lukio on vienyt paljon vapaa-aikaani, minkä takia en ole oikein ehtinyt kirjoittaa tänne mitään. Eikä minulla ole lähipäivinä ollut mitään ideaa siitä, mistä kirjoittaisin. Eilen kuitenkin (18.3.2017) tapahtui hieman ikävä asia, minkä takia tämä päivä tuntuu jo valmiiksi pilalle menneeltä. Yksin kotona oleminen on alkanut tavallaan ahdistamaan. Onneksi en joudu olemaan enää kauaa yksin.
Lähes koko elämäni olen yrittänyt olla mahdollisimman epäitsekäs niille ihmisille, joista oikeasti välitän ja, jotka oikeasti merkitsevät minulle paljon. Olen yrittänyt parhaani mukaan tukea ja auttaa lähimmäisiäni ja tuhlannut heidän eteen paljon omaa aikaani sekä energiaani. Olen yrittänyt olla mahdollisimman luotettava ja mahdollisimman kiltti - oikeastaan vähän liiankin kiltti. Hyväsydämisyyteni tähden olen ollut myöskin todella sinisilmäinen. Olen luottanut liikaa ihmisiin. Olen tuhlannut liian paljon elämästäni, miettimättä ollenkaan, miltä minusta itsestäni tuntuu. Olen pitänyt omat murheeni sisälläni, sen sijaan että olisin kuormittanut ketään toista. Olen kuunnellut, lohduttanut ja piristänyt ystäviäni parhaani mukaan. Mutta itse en ole saanut mitään takaisin. Totta kai siis minulla on sellaisiakin ystäviä, joihin pystyn luottamaan ja, jotka antavat minulle takaisin sen, mitä minä olen antanut heille. On kuitenkin valitettavasti myös sellaisia, jotka ovat käyttäneet epäitsekkyyttäni ja meidän välistä ystäyyttä hyväksi. Olen antanut liian helposti ja liian usein anteeksi. Olen itsekin liikaa alentunut anteeksipyytelyyn, vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää. En vain osaa, enkä haluaisi olla pitkävihainen kenellekään. En halua olla kenenkään tuntemani henkilön kanssa riidoissa, koska tiedän, että kaikissa ihmisissä on niin hyviä- kuin huonojakin puolia.
Se on vaikea unohtaa joku itselleen tärkeä henkilö, jonka kanssa on tunnettu monta vuotta. Se on vaikeaa, kun menettää sellaisen henkilön, jota on rakastanut, kuin omaa siskoaan/veljeään. Se on hyvin vaikeaa minulle, koska välitän kaikista ystävistäni niin paljon. Mutta joskus on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kaikki eivät ansaitse minun myötätuntoani ja ystävyyttäni. Joskus on vain todettava, ettei kaikkiin voi luottaa ja, että joskus tärkeimmät ihmiset voivat satuttaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Sen faktan kanssa on vain totuttava elämään.
Syy miksi oikeastaan puhun tästä on se, että joskus pitää olla edes vähän itsekäs. Se on ihan oikeutettua ajatella välillä myöskin omaa parastaan. Jos miettii liikaa vain muiden asioita ja pitää niitä omia asioita tärkeämpinä, se voi kuormittaa omaa sietokykyä ja kasata paljon paineita omaan niskaan. Ja mitä enemmän sitä kasaantuu, sitä vähemmän pystyy enää auttamaan ketään toista. Ja siinä on sekin riski, että ne, joille ystävyys ei merkitse mitään, alkavat käyttämään sitä hyväksi omaksi edukseen. He uskaltavat tehdä niin, koska ovat tietoisia siitä, että he saavat helposti anteeksi. Se lopulta musertaa itsetunnon ja surullinen fakta on se, että usein ihmiset tajuavat sen vasta, kun on liian myöhäistä - nimimerkillä kokemusta on...
Muistutus siis kaikille niille, jotka tätä blogia lukevat (jos lukevat xd): Katsokaa tarkkaan keneen luotatte ja kenen vuoksi olette valmiita tekemään melkein mitä tahansa. Tiedän, että se on vaikea ennakoida toisen ihmisen luotettavuus, koska kyseessä voi olla myöskin sellainen ihminen, jonka on tuntenut vaikka koko elämänsä... tai luullut tuntevansa... Mutta jos huomaa ajoissa sen, ettei toinen oikeasti ansaitse yhtään apua eikä tukea, kannattaa pistää välit poikki samantien - ennen kuin se ystävyydenside muuttuu niin paksuksi, että sitä on sitten hyvin vaikea noin vain katkaista poikki. Muistutus myös kaikille sellaisille, jotka kenties ovat juuri tällaisia hyväksikäyttäjiä: Miettikää, mikä tekee teidät lopulta onnelliseksi. Oletteko mieluummin yksin kaiken pitkään havittelemanne tavaran kanssa, vai olisitteko oikeasti valmiita uhramaan edes vähän elämästänne siihen, että teidän ympärillä on ihmisiä, jotka teitä rakastavat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti